Tyhjänhiihtoa! Eli kuinka laskettelu sai Suomessa alkunsa

#iloirtirinteestä
Pallas on yksi Suomen perinteisimmistä tunturikohteista. Vanha funkkishotelli palveli hiihtäjiä aina toisen maailmansodan loppuun asti. Sodan loppuhetkillä räjäytetyn hotellin tilalle rakennettiin Pallakselle uusi tunturihotelli. Kuva: Lapland Hotels
Pallas on yksi Suomen perinteisimmistä tunturikohteista. Vanha funkkishotelli palveli hiihtäjiä aina toisen maailmansodan loppuun asti. Sodan loppuhetkillä räjäytetyn hotellin tilalle rakennettiin Pallakselle uusi tunturihotelli. Kuva: Lapland Hotels

Hiihtoturistit kummastuttivat lappilaisia 1920-luvulla. Kerromme kuinka ensimmäiset laskettelijat päätyivät Lapin tuntureille. Teksti on ote alkuvuodesta 2018 ilmestyvästä hiihtokeskustoimialan historiikista.

Tyhjänhiihtoa! Tulla nyt etelästä Lappiin tyhjää hiihtämään!
Poroisännältä pysähtyy kuivaliha suuhun, kun hän ihmettelee näkyä.

Tyhjänhiihtäjät kysyvät petiä ja puuroa. Tokihan niitä löytyy. Lapissa on aina ollut tapana antaa sija vieraille, mutta se, että etelän lantalaiset tahtovat vielä maksaa yösijasta, on jotain ennenkuulumatonta.

Lapin ukko ei ymmärrä hiihtäjiä, jotka suuntaavat aamulla tunturinlaelle ja laskevat sieltä alas puita pujotellen. Kunhan hiihtävät tunturissa tyhjän vuoksi – ilman asetta tai kalavehkeitä!

Satunnaiskävijöistä hiihtomatkailuksi

Ensimmäiset etelän tunturihiihtäjät rekisteröitiin Lapissa 1920-luvun lopussa, ja heidän määränsä kasvoi vuosi vuodelta. Jäämerelle vievän tien valmistuminen vuonna 1931 toi Lappiin myös kansainvälisiä turisteja. Suurin osa heistä matkasi Petsamoon saakka ihailemaan Jäämeren maisemia.

Kotimajoituksista siirryttiin 1930-luvun puolivälin jälkeen pikkuhiljaa majoitusta varten rakennettuihin pirtteihin, joissa oli ruokasali sekä suuret kammarit miehille ja naisille.

Matka tuntureille vei aikaa

Rovaniemelle eteläisestä Suomesta pääsi kohtuullisen sujuvasti junalla, mutta sieltä matkustaminen suurille tuntureille oli hankalaa.

Useimmiten auto- tai linja-autokyydillä pääsi kerran päivässä tuntureiden lähistölle, ja viimeiset kilometrit taitettiin poro- tai hevosreellä, kävellen tai hiihtäen. Matka-aika Helsingistä tunturiin vei aina yli vuorokauden, useimmiten kaksi.

Vuonna 1934 Rovaniemen rataa jatkettiin Kemijärvelle saakka. Tämä toi lisää hiihtokansaa Itä-Lapin tuntureille, kuten Pyhälle ja Sallaan.

Mutkamäenlaskua 1930-luvulta lähtien

Mutkamäenlasku-sana tuli kansan suuhun 1930-luvulla. Mutkamäenlaskijoille oli paikoin järjestetty poroja, jotka vetivät maksusta hiihtäjiä ylös tunturiin.

Lapin talvimatkailu oli askeettisuudestaan huolimatta varakkaiden ja muotitietoisten ihmisten eksoottinen harrastus, jolla viestittiin tervettä ulkoilmaelämää suosivaa elämäntapaa. Vapaa-aika oli monelle suomalaiselle tuntematon käsite, lähinnä yläluokan etuoikeus.

Teksti on ote vuonna 2018 ilmestyvästä Suomen Hiihtokeskusyhdistyksen julkaisemasta historiikista.

lue lisää