Matti Suur-Hamari ei jatka kisauraansa. Imatralainen ja sittemmin Kuusamoon muuttaneen Suur-Hamarin viimeiseksi kisaksi jäi Pekingin paralympialaiset, joista hän otti paracrossista kultaa ja banked slalomista hopeaa.
– Jo parina viime vuonna olen kypsytellyt ajatusta, että vieläkö liekki palaa ja vieläkö on tavoitteita. Vielä on liekin lämpöä riittänyt ja motivaatiota löytynyt, mutta Pekingissä päätös konkretisoitui. Oltiin saatu tiimin kanssa pidettyä tekeminen huipputasolla ja nyt tuli palkinto, niin maalialueella viimeistään ymmärsin, ettei tästä enää kauheasti voi paremmaksi pistää. Vielä kun tuli maailmanmestaruus, Dew Tourin voitto ja paralympialaisten bankedista hopeamitali, niin tuloksellisesti tämä kausi oli ihan älytön. Rupesin miettimään, että nyt on kaikki voitettu mitä parapuolella voi voittaa. Halusin silti Pekingin jälkeen antaa itselleen rauhan fiilistellä asiaa ja juhlia mitalia, ettei missään tunnekuohussa tee päätöksiä. Nyt kun on saanut kotona hengittää ja juhlia ja nähdä kavereita, niin kyllä se päivä päivältä on vahvistunut, että kisaura saa olla tässä. Hieno matka kuljettu, ja kaikki tavoitteet mitä on asetettu on täytetty ja monin verroin menneet yli odotustenkin. Nyt on aika laittaa tämä päätökseen ja keksiä tulevaisuudelle muita asioita, Suur-Hamari kommentoi päätöstään.
Lumilautaliiton toiminnanjohtaja Tiina Lindström on kiitollinen Matille hienosta urasta:
– Pitkä matka on Matin kanssa yhdessä tultu, ja ei kyllä enempää olisi tältä matkalta kukaan voinut toivoa tai pyytä. Matti on todella määrätietoinen ja sitoutunut laskija. Lujista uransa aikana sattuneista vastoinkäymisistä huolimatta hän kykeni menemään aina vain eteenpäin. Matti on varmasti yksi ammattimaisimmin toimineista lumilautailijoista, joita olen tavannut. Ja vaikka kyse oli hänen henkilökohtaisesta urastaan, niin aikaa riitti silti aina myös kilpakavereiden ja yhteisön auttamiseen. Se on suurta se, ja kuningas Mosse totisesti ansaitsee kruununsa. Nyt on aika lausua kiitokset Matille ja hänen taustajoukoilleen mahtavasta työstä, jota he ovat suomalaisen lumilautailun ja paraurheilun eteen tehneet. Liitossa on kova vastuu pitää yllä tätä perintöä ja työskennellä sen eteen, että menestystä tulee jatkossakin ja ammattiura on mahdollinen mahdollisimman monelle laskijalle, Lindström kommentoi.
Matti Suur-Hamari vammautui moottoripyöräonnettomuudessa 2009, jolloin hänen vasen jalkansa amputoitiin polven alapuolelta. 2013 hän alkoi kilpailla paralumilautailun maailmancupissa ensimmäisenä suomalaisena. Hän osallistui urallaan kolmiin paralympialaisiin voittaen kahdesti kultaa crossista sekä banked slalomista pronssia ja hopeaa. Lisäksi hän on voittanut useat maailmanmestaruudet, X Gamesit, Dew Tourin, maailmancupin kokonaiskilpailuja sekä ensimmäisenä vammaisurheilijana vammattomien SM-kultaa crossissa.
Aikuisten maajoukkueen viralliset kumppanit ovat Kuoma, Ruka ja Urheilu Mehiläinen.
Haastattelussa: Matti Suur-Hamari lopettaa uskomattoman uransa
Kun yksi kaikkien aikojen menestynein ellei jopa se kaikkein menestynein suomalainen lumilautailija laittaa pillit pussiin on se iso asia koko kulttuurille. Paralumilautailun pioneeri teki päättäväisyydellään ja periksiantamattomuudellaan itse oman polkunsa ja voitti kaiken mitä voitettavissa on. Matin uskomaton tarina osoittaa sen, mistä monet puhuvat mutta harva todella ymmärtää: kun todella uskoo itseensä, voi saavuttaa mitä tahansa.
Mitäs kuuluu?
– Ihan hyvää. Ollaan tässä mökillä Posiolla. Tulin itse asiassa autoon puhumaan, kun pikkujätkä pitää metakkaa.
Lapsiperhearjessa tiukasti kiinni. Miten se on mennyt?
– Oikein hyvin. Nyt on päässyt itsekin valvomiseen kiinni. Poitsu kasvaa ja oppii uutta. Hyvin hän nukkuukin, mutta pari kertaa yössä saa heräillä. Aina kun oppii uutta ja prosessoi sitä ja hampaita tulee, niin aina kun tuudittautuu, että nyt menee hyvin ja rytmi on oikein hyvä, niin sitten onkin toisenlainen.
Näin se menee. Miltä nyt tuntuu, kun lapsen arjessa on mukana? Alussa olit kuitenkin aika paljon poissa.
– Joo, kun Tatu syntyi, niin heti seuraavalla viikolla lähdin treenileirille Itävaltaan. Aika tiukka kausi vedettiin kevääseen asti, että kävin vaan muutaman yön kotona pyörähtämässä. Ronja (Rajala) kantoi ison vastuun kauden aikana. Kyllähän sitä kun Pekingistä kotiin tulin ja hulinoiden jälkeen pääsi asettautumaan, niin olihan se makeeta. Ja yllättävää ja ihmeellistäkin, miten nopeasti pienet lapset kasvaa ja kehittyy. Kun muutaman kuukauden oli kiertämässä maailmaa, niin aika erilaiseksi pieni ihmislapsi ehtii siinäkin ajassa muuttumaan. Sekin realisoi tätä päätöstä, että pitää ja haluaa olla läsnä ja lähellä kasvamista.
Oli varmasti kaikin puolin vaikeampi kausi olla reissussa.
– Oli se reissuihin lähtö aika paljon vaikeampaa, kun tiesi, että kotona on jälkikasvua odottamassa ja haluaisi niissäkin ympyröissä olla, vaikka paloa ja intohimoa kisoihin onkin. Toki kun reissussa oli, niin halusi myös parhaansa tehdä. Että kun täällä kerta on, niin se on vörtti olla pois. Antoi myös buustia reissussa olemiseen ja työmoraaliin. Ei sillä, ettäkö se aikaisemminkaan olisi ollut kyseenalaista, mutta nyt siitä piti tehdä erityisen merkityksellistä ja kun hommat oli tehty, niin heti kotiin reissusta. Ei hirveästi jääty sinne oleskelemaan.
Olet nyt päätöksen tehnyt, että kisaliivit jäävät narikkaan. Milloin päätös konkretisoitui?
– Onhan sitä tässä jo parina viime vuonna ruvennut ajatusta kypsyttelemään, että miltä tämä tekeminen tuntuu ja katsellut itseään peiliin aika-ajoin ja esittänyt kysymyksen, vieläkö liekki palaa ja vieläkö on tavoitteita. Vielä on liekin lämpöä riittänyt ja motivaatiota löytynyt, mutta kyllä se Pekingissä konkretisoitui. Kun tuli crossin maaliviivan yli ja piikkipaikan haltuun sekä kultamitskun kaulaan… Oltiin saatu tiimin kanssa pidettyä tekeminen huipputasolla ja nyt tuli palkinto, niin maalialueella viimeistään se konkretisoitui, ettei tästä enää kauheasti voi paremmaksi pistää. Vielä hopeamitali bankedista, niin tuloksellisesti tämä kausi oli ihan älytön. Maailmanmestaruus, paralympiakulta ja vielä Dew Tourin voitto, mikä tuosta kimarasta uupui. Rupesin miettimään, että nyt on kaikki voitettu mitä parapuolella voi voittaa. Halusin silti Pekingin jälkeen antaa itselleen rauhan fiilistellä asiaa ja juhlia mitalia, ettei ainakaan missään tunnekuohussa ala päätöksiä tekemään. Nyt kun on saanut kotona hengittää ja juhlia ja nähdä kavereita, niin kyllä se päivä päivältä on vahvistunut, että kisaura saa olla tässä. Hieno matka kuljettu, ja kaikki tavoitteet mitä on asetettu on täytetty ja monin verroin menneet yli odotustenkin. Nyt on aika laittaa tämä päätökseen ja keksiä tulevaisuudelle muita asioita.
Iso paikka käsillä. Siinä mielessä olet jännä urheilija verrattuna moneen muuhun, että tämä on tavallaan toinen kerta sun elämässä kun kaikki menee uusiksi.
– Niin, niinhän se taitaa olla. Ehkä tämä on vähän erilainen uusiksi laitto, ja toivottavasti nyt ihan kaikki ei mene uusiksi, mutta ehkä tämä nyt ei ihan niin veitsellä leikaten mene.
Kirjaimellisesti.
– Juuri näin, hehheh. 2009 oli odottamaton asia milloin kaikki menee uusiksi ja oikeasti joutui miettimään asiat moneen kertaan. Tämä on ehkä silleen vähän erilainen eikä ihan voi verrata. Tässä on paljon mahdollisuuksia, ja toki silloinkin oli, mutta siinä vaiheessa niistä ei ollut mitään tietoa. Nyt kaiken on saanut täytettyä mitä on halunnut kisauralla ja on nälkäinen uusiin haasteisiin. Ehkä sitä on vaikea nyt pukea ajatuksiin, mutta suurin piirtein jotain tuollaista.
Sulla oli silloin kuitenkin jo yksi työura tehtynä. Jos sitä aikaa muistelee, niin mitä kaikkea sä silloin teit?
– Junnuna kun jokainen teini-ikäinen yrittää löytää elämäänsä suuntaa, niin silloin intohimojani olivat urheilu ja musiikki sekä esittävä taide. Ne kiinnostivat ja juuri mikään muu ei. Musa ja liikunta olivat koulussa hyviä numeroita ja muut melko välttäviä. Ajauduin jotenkin tuonne musahommiin, kun piti yläasteen jälkeen valintoja tehdä, niin Joensuussa oli esitystekniikan koulu. Imatran miehenä se ei pitkä matka ollut. Sinne lähdin opiskelemaan, ja sieltä valmistuin 2005. Sitten työharjoittelun kautta olin äänentoistofirmoissa tekemässä kaiken näköistä, niin sieltä kysyttiin Viikatteelle tekemään tuuraushommia. Lähdin nuorena poikana kantamaan laatikoita ja opiskelemaan kiertue-elämää. Sieltä onnenkantamoisen kautta avautui monitorimiksaajan homma, niin mikäs sen parempi kesäduuni 18-vuotiaalle kuin kiertää festareita. Paikka vakiintui Viikate-ympyröissä. Olikohan 2014 viimeiset Viikate-keikat mitä tein. Että 10 vuotta tuli mentyä ristiin rastiin. Siitä se lähti. Vähän lisäopintoja hain Tampereen ammattikorkeakoulusta. Valmistumista vaille valmis media-alan opiskelijoiden tapaan meni, ja Helsinkiin mut revittiin töihin sellaiseen yritykseen kuin TransMix Oy. He nappasivat tv-alan duuneihin, ja siinä olikin kaiken näköistä telkkarihommaa. Kaikkea oikeastaan mitä tuolta kaupallisilta kanavilta tulee. Äänen jälkikäsittelyä, suorien lähetysten miksaamista ja muuta ääniteknistä asiaa. Nuorena kun aloittaa, niin ehtii tekemään. Livebändikiertämisestä levyjen äänittämiseen ja tv-tuotantoihin ja elokuva-asioihin… Kaikkea on ehtinyt ja kaikkeen on päässyt. Oli sekin hieno matka. Toki siinä sivussa oli intohimoisena harrastuksena lumilautailu, mihin teininä oli pohjat rakennettu. Se kantoi, vaikka oli muilla työurilla. Sitten se oli 2012-2013, kun löysi tietoa, että tässä kisataan ihan ammattimaisesti ympäri maailmaa ja kun tuli päätös, että paralumilautailu hyväksyttiin uudeksi paralympialajiksi. Siitä tuli sysäys itsellekin, että olisi makeeta testata mihin rahkeet riittää. Siinä vaiheessa liekki paloi aika lämpöisenä, ja sitten ei kiinnostanutkaan mikään muu kuin laittaa kaikki paukut lumilautailuun. Kun 2013-2014-kaudella kisat lähtivät menestyksekkäästi liikenteeseen, niin tuli fiilis, että nyt tai ei koskaan ja laitan kaikki paukut tähän. Näin sitten vuosien jälkeen huomaa, että sai olla onnekas kun kaikki meni niin hyvin ja sain tehdä ammattiuraa. Se pikkupojan unelma tuli toteen.
Älytön tarina jo ilman vammautumistakin, että mitä kaikkea piti sisällään. Sulla olisi ollut kaikki mahdollisuudet jatkaa aikaisempaa uraa eteenpäin?
– Joo, kyllä vain. Isoimpia hommia tehtiin mitä Suomessa pystyy tekemään. Eturivissä sain olla siinäkin ammatissa, ja olen todella kiitollinen niistä vuosista. Paljon on oppia elämään sieltä tullut ja kokemuksia, joita ei kaikille suoda. Työmahdollisuudet olisivat sielläkin jatkuneet, eikä ollut siitä kiinni, etteikö olisi voinut jatkaa, mutta liekki lumilautailua kohtaan oli niin suuri että se vei voiton hyvästä työurastakin.
Millä tasolla osaat sanoa laskeneesi ennen vammautumista?
– Se onkin mielenkiintoista, sillä silloin ei tullut lähdettyä mihinkään kisoihin. Ehkä siksi, ettei Etelä-Karjalassa ollut kisatoimintaa tai se oli niin kaukana. Se on täyttä arvailua, että millä tasolla laskin silloin. Muutaman kerran olen sellaista ajatusleikkiä pyöritellyt, vaikka aina olen sanonut ettei pidä jossitella, että mitä jos jo silloin olisin lähtenyt koittamaan miten crossi kulkee. Mihinköhän silloin vammattomien karkeloissa olisi päässyt, jos yhdelläkin jalalla Pohjois-Amerikan cupissa vitossija irtosi niin mitä se olisi ollut kahdella? Ne on niitä mitä jos -kysymyksiä mitä ei koskaan pitäisi esittää. Se voi toki olla myös jotain aivan muuta, eikä asiat olisi niin vahvasti lähteneet liikkeelle, mutta olen hyvin tyytyväinen tähän polkuun ja tämä on ollut hyvin merkityksellinen kaikessa kokonaisuudessaan. Ei ole halua jossitella juuri asioita.
On se ollut melkoinen polku. Olitko sä silloinkin vauhtilaskija?
– Olin, eikä freestyle-maailma juuri kiinnostanut. Ensimmäinen lautavalintakin on ollut aika suuressa osassa. Kun ensimmäistä lautaa lähdettiin ostamaan, niin eihän silloin mitään hajua mistään ollut. Äidin kanssa käveltiin Lappeenrannan Intersporttiin, ja myyjä kantoi semmoisen Salomonin 159:n. Mitä olen sitä taivutellut, niin se on jäykempi kuin yksikään mun nykyisistä kisalaudoista. Kunnon vauhtitykki. Sillä kun on harjoitellut laskemaan, niin ei parkkijibbailut ihan lähteneet. Ihmetytti suuresti, kun kavereiden perässä painoi reileihin, että miten helvetissä – tämähän on vaikeaa. Nuo vetää nosepressejä tuosta vaan mutta mulla ei lauta taivu. Se varmaan sitten ajoi siihen, että käännöksen tekeminen oli sikamakeeta ja kovaa laskemisesta sai parhaat fiilikset. Aina kaveriporukoissa kun laskettiin, niin en saanut samoja kiksejä parkista kuin mitä sai metsäreiteistä ja käännöksistä. Kyllä se vauhdin nälkä rakentui jo nuoresta asti.
Olitko jo silloin ajatellut, että susta voisi huippu-urheilija tulla?
– Kiitos siitä kuuluu vanhemmille, että olen aina saanut testata kaikkia lajeja ja urheilla laajalla skaalalla. Jääkiekkoa, uintia, moottoriurheilua… Oli se silloin nuoren unelma, että olisi hienoa olla ammattilainen, mutta se tuntui tosi kaukaiselta. Ei ollut konkretiaa siinä juurikaan.
Sitten kun kävi tapahtuma, josta olet saanut varmasti jo kyllästymiseen saakka kertoa, niin mitäpä siitä enää, mutta mua kiinnostaa, että miten tuollaisen trauman ottaa vastaan kun se tulee omalle kohdalle?
– Olihan se tosi tosi iso trauma. Lähdet elokuisena iltapäivänä hyväntuulisena ajamaan prätkällä, eli tekemään sitä mitä rakastin ja rakastan edelleen vahvasti. Vaikken ole vuosiin juuri ajanut, niin bensa virtaa edelleen suonissa. Kruisailet ympäri kaupunkia, ja sormilla napsauttamalla se muuttuu täydeksi katastrofiksi, niin oli se vaikea paikka. Vaikka se oli tosi iso henkinen ja fyysinen asia, että miten tästä selviää, niin silti se ratkaiseva asia oli, että ensinnäkin kun prätkän itselleni ostin, olin käynyt itselleni sen ajatuksen läpi, että tässä voi käydä tosi huonosti. Että se on henkilökohtainen valinta, että lähden liikenteeseen ja silti voi jotain käydä – oli siinä itse oikeassa tai väärässä. Sitä voisi rinnastaa ajatusmaailmaa vapaalaskemiseen. Kun lähdet takamaastoon, niin yrität minimoida riskit, niin silti siellä voi käydä pahoja asioita, vaikka kuin yrittää olla tilanteen päällä. Kun sinne lähtee, niin siinä asettaa itsensä riskiin, että jotain voi käydä. Sen ajatuksen kautta kun makasin sairaalan pedissä ja jalka oli leikattu pois, niin mun oli turha valittaa, koska olin itse tehnyt valinnan ja asia tapahtui. Tästä on turha katkeroitua. Heti mietin, että tästä on pakko mennä eteenpäin, koska jalka ei ainakaan kasva takaisin. On selviydyttävä ja rakennettava voitoksi. En päästänyt itseäni hetkeksikään surkuttelun tilaan. Toki siinä oli suuri support ajatusten takana ystävät ja perhe, jotka tulivat tukemaan ja kannattelemaan. Sieltä tuli heti se viesti, että et ole muuttunut ja olet edelleen sama Matti vaikka jalkaa ei ole. Se kannusti yrittämään ja buustasi parantumisen halua, kun ystävien ja perheen turvaverkko oli. Että vaikka tulee alamäkiä, niin asian kanssa ei ole yksin. Se oli iso juttu.
Millainen kuntoutuminen tällaisesta äärimmäisestä vammasta on?
– Toki se on jokaisella yksilöllinen. Itsellä se oli pitkäkin. Alku lähti tosi hyvin liikkeelle, ja ensimmäinen kuukausi oli nousujohteista. Että paranee nopeasti ja kohta päästään harjoittelemaan kävelyä. Sitten se tyssäsi. Haavat eivät menneet umpeen, eikä proteesia päästy tekemään. Oli useita korjausleikkauksia ja tuntui, ettei se parane ollenkaan. Mulla meni yhdeksän kuukautta, ennen kuin pääsin kokeilemaan ensimmäistä proteesia jalkaan. Normaalisti kun jalka amputoidaan, niin kahden kuukauden kohdalla jo proteesia koetellaan. Ensimmäiset eivät meinanneet mulla toimia. Ei ollut tynkä täysin parantunut, ja muutenkin oli kaiken näköistä haastetta. Helmikuussa 2011 oli viimeinen korjausleikkaus, ja viikon, kahden päästä oli aivan täysin uusi fiilis, kun kokeili proteesia. Että nyt ei koske ja aivan erilainen fiilis kävellä: ei tuskaa joka askeleella. Siitä se vapautui, ja ehkä se heitti bensaa liekkeihin. Kun ei koskenut, niin halusin koittaa kaikkea mahdollista urheilua ja niitä lajeja mitä oli nuoruudessa tuli tehtyä: onko ne mahdollisia ja miten niitä pystyisin tekemään. On saanut vuosien varrella saanut huomata, ettei ole sellaisia lajeja joita en pystyisi proteesin kanssa tekemään. Toki on joutunut soveltamaan, mutta mitään ei ole viety pois.
Hitosti on silti tarvinnut henkistä kanttia, kun on noin kauan kestänyt.
– Kyllä sitä tarvitsi ja hammasta purtiin. Ei se missään nimessä ollut helppo homma, jossa olisi suoraan sairaalan pediltä hypätty jaloilleen ja lähdetty urheilemaan. Se vaati sisua, ja siinä vaiheessa ilman ystäväpiiriä ja perhettä se asia voisi olla hyvinkin toisenlainen. En usko, että ihan yksin olisin siitä selvinnyt. Oli niitä päiviä, jolloin vitutti rankasti ja tuntui, ettei tästä tule mitään. Taustajoukot oli silti aina tsemppaamassa ja muistuttamassa, että kyllä tämä tästä kun vain jaksat. Jyrkät alamäet oli onneksi hyvin lyhyitä, ja nopeasti muuttui takaisin tekemisen haluun. Alku oli silti haastavaa.
Jos helmikuussa 2011 pääsit testaamaan proteesia, niin siitä ei ole pitkä aika, että olet jo kisoissa!
– No ei olekaan! Vuosi siinä varmaan meni, kun hypättiin ekaa kertaa lumilaudan päälle ja lähdettiin koittamaan, miten tämä kulkee. Siitä se jotenkin lähti. Itsekin aina välillä muistelen, miten nopeasti kaikki tapahtui. Se fiilis oli ekoilla laskuilla, että tämä edelleen onnistuu ja tuntuu samalta kuin aina ennenkin – vaikkei se varmasti siltä ensimmäisillä laskuilla näyttänyt. Siitä se saman tien eskaloitui. Heti soitin Parakomitealle ja Mustosen Kimmolle, että tässä on Matti moi: tiedän, että maailmancupia paralumilautailussa lasketaan ja millaista toimintaa Suomessa olisi. Silloin ei ollut laskijoita Suomessa, eikä Liitossa tai Parakomiteassa toimintaa, mutta onneksi Kimmo oli heti ennakkoluulottomasti mukana, että ruvetaan etsimään mahdollisuuksia. Kimmo linkkasi minut Gutsin (Juha Guttorm) kanssa, ja Juhakin suhtautui ennakkoluulottomasti ja innostuneesti mun asiaan. Vaikka hän olikin kiireinen silloisen crossimaajoukkueen kanssa ja kaikenlaista projektia oli, niin oli aikaa ja innostusta lähteä hommaa tekemään. Hän kutsui mut katsomaan, mitä homma on, ja ekaa kertaa tavattiin Pyhällä Pyhä Cross Games Invitationalissa. Sinne kavereiden kanssa ajeltiin aistimaan tunnelmaa, katsomaan kisoja ja tapaamaan Juhaa. Itsehän en silloin päässyt enempää fiiliksestä nauttimaan, sillä olin kevättalvella hurmioituneena saanut olkapään ekaa kertaa sijoiltaan ja toivuin siinä kohtaa leikkauksesta. Voi olla, että kisaura olisi alkanut aiemmin, mutta treenivamman takia en kyennyt Eurooppaan vielä lähtemään. Se oli varmaan ihan hyvä niin, ettei liian nopeasti lähtenyt maailman turuille. Juha kutsui minut kesätreeneihin katsomaan crossimaajoukkueen hommia, ja sitten tulevana syksynä 2013 pääsin ekalle lumileirille heidän kanssaan Hintertuxiin. Siitä ei enää ollut pitkä aika Landgraafin ensimmäiseen maailmancupin kisaan, missä pääsin koittamaan omaa tasoa omanlaisten seurassa.
Jos muistan, niin se meni heti aika putkeen.
– No sehän meni oikeasti aika putkeen. Aluksi piti vain lähteä katsomaan millainen meininki on ja hakemaan vammaluokitusta. Vammaisurheilussa jokainen urheilija tarvitsee vammaluokituksen, että pääsee virallisiin kisoihin. Sitten yllätyksenä tuli heti ensimmäinen podium-sija, kun kolmanneksi pääsin. Se oli todellinen yllätys itselleni ja kaikille muillekin. Muistan kuinka siellä katsottiin, että kuka hemmetin äijä täällä on ja sitten se vetää podiumille. Kyllä se pientä kuhinaa herätti niissä ympyröissä, ja kun ei ollut ketään staffia ympärillä vaan tulee yksinään lautabägin kanssa, laittaa laudan jalkoihin ja vetää kolmanneksi. Ihmetystä herätti, niin olihan se hauskaa.
Että tässä mie nyt oon.
– Juurikin näin, sellainen fiilis siinä oli. Että katsellaanpa miten kulkee. Kyllä siinä podiumilla tuli sellainen fiilis, että en ollut väärässä ajatusteni kanssa. Olin sitä ennen loputtomalla itseluottamuksella soitellut erinäisille tahoille ja uskonut itseeni ja katsonut youtube-videoilta, että kyllä mie nyt nopeammin lasken kuin tuo. Se ei ollut enää vain omaa kuvitelmaa vaan ihan validi ajatus. Se vahvisti sitä, että tämä kortti minun pitää kääntää – nyt tai ei koskaan.
Sut otettiin jo aikaisessa vaiheessa maajoukkueeseen. Kuinka iso juttu se oli?
– Oli se iso. Vuoden olin päässyt omakustanteisesti seuraamaan crossijätkien toimintaa, eikä siitä pelkästään Juhalle kiitos vaan myös Antonille (Lindfors), Jussille (Taka) ja Eliakselle (Koivumaa), että ottivat niin avoimesti mukaan, antoivat vinkkejä ja tsemppasivat. Vaikkei minua silloin vielä ollut joukkueeseen nimetty, niin silti oli fiilis, että olen osa joukkuetta. Se antoi tosi ison buustin. Silloin heidän kanssaan treenatessa kehityin pienessä ajassa tosi paljon, kun pääsin vierestä seuraamaan, miten jätkät laskee ja millaisia juttuja tekevät. Sotshin jälkeen mut nimettiin A-maajoukkueeseen, niin oli se äärettömän iso juttu. Eikä sellaista vielä tänä päivänäkään ole monessa liitossa tai joukkueessa yli lajienkaan, että Lumilautaliitto oli siinä kyllä edelläkävijänä: että minut nimettiin yhdenvertaisena jäsenenä vaikka olen vammaisurheilija. Vieläkin se on iso asia, että olen saanut kaikki nämä vuodet olla yhdenvertaisena osana ja minua on kohdeltu kuten muitakin joukkueen jäseniä.
Se on kyllä älytöntä, että se vieläkin niin harvinaista. Se on suuri vääryys, että maailma kehittyy niin hitaasti.
– Se on juuri näin. Toki mennään parempaan suuntaan monessa asiassa, eikä tämä ole vain Suomessa vaan samanlaista on maailmanlaajuisestikin. Suomi on vammaisurheiluasioissa edellä montaa muuta maata, mutta on se edelleen hyvin harvinaista, että vammaisurheilija on maajoukkueessa yhdenvertaisena jäsenenä.
Sotshista jos puhutaan, niin se oli sun ensimmäinen kisakausi ja heti tuli mahdollisuus päästä paralympialaisiin. Mitaleja tuli, mutta Sotshi ei sitten mennyt ihan putkeen. Kuinka iso juttu se oli, että heitettiin maan tasolle – että teepä vielä duunia? Vai miten sä sen koit?
– Siis ensimmäinen kausi oli joka mittarilla älytön. Nyt kun katsoo taaksepäin, niin sain kolme podiumia muistaakseni. Top kymppiin laskin koko ajan, että ihan kohtuullista tekemistä oli koko ajan, mutta viimeinen maailmancupin kisa, La Molinan tuplakisa meni tosi putkeen. Ensimmäisenä päivänä toinen sija ja vikana päivänä tuli ensimmäinen maailmancupin kisan voitto juuri ennen paralympialaisia. Se oli että wow: lähtikö padot nyt veks ja ryhtyi kulkemaan ja blaadidaadidaa. Olin juuri saanut tiedon, että pääsen villillä kortilla paralympialaisiin. Niin kuin tiedät, paikat jaetaan edellisenä kautena, niin jouduttiin mulle hakemaan villiä korttia ja se meni läpi. Jotenkin sitä itselleen kasasi älyttömät paineet Espanjan jälkeen. Kun pystyi voittamaan kisan ja siellä oli kaikki, niin ajattelin, että hyvänä päivänä voin voittaa nämä kaikki. Sitä kasvatti itselleen älyttömän painevuoren, ja sittenhän se on selkeästi nähtävissä mitä Sotshissa kävi. Eihän siellä muuta kuin muikkuverkot helisseet, enkä tainnut saada yhtään puhdasta laskua. Silloin huomasi, että jos ajatus on muualla niin mitä siitä seuraa. Se on siihen kohtaan tarvittava koulu. Jos olisin tullut Sotshista mitali kaulassa kotiin olisin hyvin erilainen urheilija kuin nyt olen ollut. Sotshissa tuli in your face, että ei tämä näin mene, että kruisailet vaan ja keräät palkinnot kotiin. Että menepä kotiin treenaamaan ja katsellaan sitten tulevaisuudessa uudestaan. Kyllä mä sanon, että mitä Sotshissa tapahtui oli tosi tarpeen: että epäonnistuminen tuli juuri siellä isoissa kisoissa.
Sitten menestyksen kaava löytyi ja voittoja ropisi ja sponsseja tuli lisää. Hirvittikö tahti?
– Ei se hirvittänyt, mulla oli niin helvetin kova näyttämisen halu. Sotshi oli niin katkeraa kalkkia. Jo siellä maalialueella päätin, että hitto neljän vuoden päästä näytän kuka täällä määrää. Muistan tunteen, kuinka katsoin kilpakumppaneita…
Että sut mä voitan, sut mä voitan…
– Niin just! Silloin jenkkipojat otti koko podiumin, niin muistan miettineeni, että Koreassa podiumilla on joku muukin kuin jenkki. Ei tietenkään mitään vihaa tai katkeruutta muita laskijoita kohtaan ollut vaan se oli enemmän itselle: että sinä halutessasi pystyt seisomaan tuolla podiumilla. Siitä tekemisen nälkä alkoi lisääntyä ja liekki lämpesi. Sotshin jälkeen moni asia loksahti kohdilleen. Sain fysiikkavalmenataksi Hanna Leveelahden, silloisen Saarasen. Hän oli Saarisen Katjan fysiikkavalmentaja ollut Sotshiin saakka, ja kun Katja lopetti Sotshiin hienon uransa, niin siitä Hannalle irtosi aikaa. Jo Sotshissa puhuttiin, mitä voisimme tehdä ja asiat loksahti kohdilleen. Kyllä mie sanon, että Hanna on koko urani aikana ollut todella merkittävä ihminen. Hän sparrasi ja laittoi pojan koville kesätreeneissä. Ehkä hän näki minussa potentiaalia, kun aikaansa minuun uhrasi. Heti ensimmäisenä kesänä saatiin älytön kehitys fysiikassa aikaiseksi. Toki myös, että A-maajoukkueeseen minut lisättiin, pääsin pienen apurahan tuen piiriin, sain sponsoreita ja Satu (Järvelä) ja Noora (Vihervaara) uskoivat minuun sai sen fiiliksen, että nyt mulla on tiimi ympärillä, joka uskoo minuun ja nyt minulla on mahdollisuus olla paras mahdollinen versio itseästäni. Siinä oli äärettömän hyvä ympäristö kehittyä.
Milloin Wendelin (Mikko) tuli mukaan?
– Vuokatin SM-kisat taisi olla 2014 keväällä, ja Ventti oli tullut sinne crossikisoihin. Silloin ryhdyimme juttelemaan ja Mustosen Kimmo oli jo Mikolle soitellut. Guttorm ei enää ehtinyt joka paikkaan repeämään, joten Kimmo oli kysynyt, olisiko valmennushommat kiinnostaneet. Mikon tapasin sitten Vuokatissa, ja siitä ruvettiin puheen asteella rakentamaan ja että kyllä hänellä voisi olla mahdollisuus lähteä johonkin kisoihin mukaan. Silloin vielä valmennuskuviot lumilla oli sellaista, että siellä oli se joka ehti messiin ja tulosten valossa pääsin menestyksen flow’hon. 2015 olikin jo MM-kisat La Molinassa, ja tiesin, että se rata sopii itselle. Guttormilla oli vielä aikaa sinne lähteä, niin siellähän uran sen hetkinen jättipotti tapahtui ja sain ensimmäistä MM-kultaa maistella. Silloin konkretisoitui, että ollaan oikealla tiellä ja hikiset tunnit kantaa hedelmää.
Sitten se olikin mitalien napsimista Koreaa kohti.
– Siitä se lähti. Kun taaksepäin katsoo, niin oli se ihan uskomaton meininki. 2015-2016 kaudelle Mikko hyppäsi täysipainotteisesti puikkoihin ja otti vastuun kokonaan valmentamisestani. Porukka tiivistyi, ja jos pystyy puhumaan flow-tilasta, niin siinä oli puolentoista vuoden pätkä, missä voitettiin jokainen kisa mihin osallistuttiin. Tuli X Games -kultaa, kristallipalloja ja sitä sun tätä, ja nupiksi Kanadan MM-kisat 2017 Big Whitessa, mistä tuli tuplakultaa. Ihan älytöntä. Tuntui, että ihan sama mihin mennään niin voitetaan. 2017 Suomen-mestaruus crossista oli itselle myös iso juttu. Kun Anton oli silloin muualla – en tiedä olisiko asiat toisin jos Antsa olisi ollut viivalla – niin ajattelin, että nyt jos koskaan minulla on mahdollisuus tähän juttuun. Toki se oli itsellekin iso juttu, mutta tajusi, kun media nappasi siihen kovasti kiinni. Saattoi jopa olla ensimmäinen kautta lajirajojen ensimmäinen vammattomien Suomen-mestaruus vammaisurheilijalta. En laita päätäni pantiksi, mutta ei taida historiankirjoissa montaa tuommoista tapausta olla. Kun media siitä kirjoitti, niin silloin tajusi itsekin, että tämä taitaa olla iso juttu. Ja se flow-tila vaan kesti ja kesti. Ehkä se kertoo flow-tilan pienestä rakoilusta, kun sitä rupesi miettimään, että kuinka kauan tämä kestää. Paralympialaiset tulevat jo melko kohta. 2017-2018-kauden alussa mentiin vielä voitosta voittoon, ja tammikuun lopussa 2018 uuri ennen meidän maailmancupia Big Whiteen sattui vammattomien Pohjois-Amerikan cupin crossikilpailu. Niin kuin Euroopa cupin kisaa vastaava. Katsottiin, että se tuplakisa sopisi meille treenikisaksi. Kovatasoinen kisa, sillä siellä kisasi niitä mitkä eivät Pohjois-Amerikan maailmancup-tiimiin mahdu, mutta kovia laskijoita kuitenkin. Oli kova liekki päästä testaamaan omaa tasoa vammattomien ja kovien nuorten crossilaskijoiden sekaan. Hienoa oli päästä messiin. Siellä oli meitä muitakin vammaisurheilijoita mukana. Muistaakseni ekassa kisassa oli 13. ja ainut vammaisurheilija, joka pääsi finaalivaiheeseen. Tokan päivän kisassa olin myös ainut vammaisurheilija heateissa. Muistan, että mulla oli aina keltainen liivi päällä eli viimeisenä sain portin valita. Oli hauska kun flipattiin. Omissa olin aina paalupaikan pitäjä, joka tulee ja voittaa kisan. Oli älyttömän motivoivaa päästä kisaan, missä olin aina se, joka otti sen portin mikä jäljelle jäi ja asennoitua siihen. Heatti heatin jälkeen sain aina puristettua itseni kakkospaikalle, niin se oli älyttömän siistiä. Toki siellä oli välillä onnenkantamoisia, missä joku veti edellä naamalleen, mutta se kuuluu crossiin. En ikinä olisi uskonut, että pääsen semivaiheeseen. Siellä nousi tie pystyyn, mutta pääsin pikkufinaaliin, mikä on vammaisurheilijalle aika kova juttu. Sitten vielä laitoin kaiken siinä peliin, ja sain pikkufinaalin voiton ja vitossijan. Vaikka se oli vain Pohjois-Amerikan cupin osakilpailu ja monelle aika mitätön kisa, niin itselle se oli henkilökohtaisesti yksi uran kohokohtia. On sitä moni vuosien varrella käynyt noissa kisoissa yrittämässä, mutta ei noille sijoille ole päässyt. Se on oma henkseleiden paukutus. Viikko siitä oli omat maailmancupit ja viimeiset kisat juuri ennen Koreaa, niin siellähän tuli crossikisoissa tuli karsinnoista voitto, mutta tokassa heatissa laskin kuoppaan naamalleni, kaverit ohi ja itse laulukuoroon ja bankedissa peräti kuudes. Siinä flow-tila hyppäsi aika vahvasti. Muistan sen tunteen, että virheet ärsytti uskomattomasti ja mietin, että tähänkö loppui ja nyt alkoi ongelmat, mutta sai käännettyä fiilikseen, että hyvä kun nämä kävi täällä: pre-kisoissa ennen paralympialaisia ja otettiin virheet pois. Pääsi sitten paineettomalla tilalla Koreaan.
Sitten tuli se mitä olit neljä vuotta aiemmin lupaillut.
– Kyllä. Sitä fiilistä on vaikea kuvailla, mutta olin levollinen ja valmis. Tiesin, että nyt on neljä vuotta tehty ihan sikana hommia ja kehitytty: olen niin valmis kuin ikinä voin olla. Se oli sellaista itsepuhelua, jossa sanoin, että olen maailman paras ja kukaan ei ole näin valmis. Ei nyt ikinä tuommoista julkisesti laukoisi, mutta se oli omantunnonkasvatuspuhetta pään sisällä. Sillä sai rauhan, että nyt on se hetki. Että nyt menen ja näytän kaikille, niin kuin neljä vuotta sitten olin itselleni luvannut. Toki siinä oli alitajuista jännitystä, mutta sen oli jotenkin saanut punottua kasaan. Mikä oli henkistä heikkoutta Sotshissa oli nyt voimavarana. Unohdin sanoa, että henkisellä valmentajalla Terhi Lehtoviitalla on myös siinä iso rooli. En ole näinä vuosina osaa vieläkään sanoa, mitä teimme, mutta ehkä se on hänen hyvyyttään ettei urheilija itse tajua mitä tekee. Kaikkia työkaluja jännityksen kanavoimisesta ynnä muusta olen Terhiltä saanut. Virheettömästi piti Koreassa laskea, sillä rata oli sellainen, että yhdenkin virheen tekee niin on pelistä pois. Täytyi päästä heti startista kärkeen eikä tehdä virheitä. Sillä ensimmäisen paralympiakullan sain kaivettua. Siinä tuli kisassa kaikenlaista sekoilua lähtöportin kanssa, kun joku oli tilannut digitaaliset lähtöportit, joita ei saanut manuaalisesti avattua.
Se oli hieno hetki.
– Se oli hieno hetki myös paikan päällä ihan jokaiselle, hehheh. Se oli myös semmoinen asia, että kun ne hajosivat, niin monella meni pasmat sekaisin startissa. Että me ollaan nyt paralympialaisissa, että miten näin voi käydä ja kestää ja mun valmistautuminen menee pilalle. Viimeistään kun kuminauhasysteemi laitettiin, niin moni ajatteli, ettei me nyt paralympialaisissa voida jollain kuminauhoilla startata. Omalla kohdalla siitä sain vain enemmän buustia. Muistan ajatelleeni, että ihan sama vaikka lähdettäisiin läpsylähdöllä, niin silti minä voitan. Kun tulin finaalissa viimeisestä hypystä ilmaan ja näin maaliviivan ja sen ylitin, niin se oli älytön se tunne, kun koko neljän vuoden työ purkautuu. Sekunnissa käy läpi sen kaiken, mitä on kaikkien ihmisten kanssa saanut aikaan. Kun nyt ylitän, niin voitan paralympiakullan. Siihen saakka olin saanut pidettyä nipussa, mutta sitten kun ylitin maaliviivan koko homma repesi. Siinä oli niinkin suuri tunnekuohu, että unohdin kuinka paljon vielä on vauhtia ja jarrualue oli aika pomppuinen. Siitähän kantti pääsi nappaamaan, ja vanhan liiton takaruoskalla tulin maalialueelle. Sattuihan se ihan pirusti ja tähtiä näkyi, mutta päällimmäinen fiilis oli, että ei haittaa: olen juuri voittanut paralympiakullan. Se oli sen matkan älytön päätepiste. Toteen tuli se mitä olin neljä vuotta aiemmin todennut, ja nyt pääsin todellakin näyttämään.
Siitä sinun pyöritys todella alkoi, ja susta tuli koko kansan Matti. Miltä tuntui? Voisi ajatella, ettei ihan itsestäänselvyys ole, että vammaisurheilijasta tulee niin tunnettu.
– Kyllä se yllätti. Osasin odottaa, että jotain huomiota tulee, mutta että siitä sellainen mylly lähti liikkeelle. Olin kaikenlaisessa pyörityksessä mukana, ja puhelin piippasi ihan taukoamatta. Koreassa sai olla rauhassa vielä hetken, mutta jo Koreasta kotiin päin lähtiessä lentokapteeni kutsuu katsomaan, miten lennetään ja laskeudutaan Helsinkiin. Ja kun Helsinkiä lähestyttiin, niin radioliikennettä kuunnellessani Pirkkalan tukikohta lähetti onnittelut ja pahoittelut, että hornetit ovat muussa tehtävässä eivätkä pääse vastaan, mutta muuten olisivat toki tulleet. Kyllä siinä joutui vähän päätään pyörittelemään, että oikeasti minäkö täällä Airbussin ohjaamossa olen ja hornetit lähettelevät pahoitteluja etteivät pääse saattaamaan. Sitten Helsingissä tasavallan presidentti on vastassa. Siitä juostiin radio- ja tv-ohjelmasta toiseen, tehdään kaikenlaista lehtijuttuja ja kotikaupungissa Imatralla on kultajuhlat kävelykadulla missä kaikki huutaa mun nimeä. Kyllä siinä oli suu auki, että mitä tämä homma on. Ällikällä se löi.
Varmaan se, että olit jo hieman varttuneempi urheilija kuin moni muu helpotti sua asiaa käsittelemään, mutta pystyikö sitä silti ottamaan neutraalisti vastaan?
– Juurikin se auttoi, ettei ollut juuri täysi-ikäistynyt nuori lahjakkuus, mutta hulinaa ja fanitusta olin vierestä päässyt katsomaan jo aiemmassa työvaiheessa bändien kanssa. Sieltä oli jotain tatsia tullut siihen, että osasi laittaa sen oikeaan perspektiiviin. Ei se, että minua olisi fanitettu silloin, mutta näin miten hulluksi ihmiset menevät kun fanittivat bändejä. Oli se silti aivan älytön fiilis, ja aika vahvasti sitä pilvilinnoissa leijaili. Että on saanut jotain aikaiseksi, mitä ihmiset noin fiilistelevät. Joutui sitä siltikin kovasti pureskelemaan. Kyllä se fiilis tuntuu edelleen uskomattomalta.
Eikä se jäänyt siihen. Nousit julkkikseksi, ja se on jatkunut näihin päiviin saakka. Toki nyt on tänä vuonna tullut uutta menestystä, mutta silloin kisojen jälkeen isoin huuma laantui mutta tietenkin jotain jäi. Tuliko koskaan sellaista fiilistä, että antakaa mun tehdä omaa juttua rauhassa?
– Jossain määrin joo. Niin paljon kuin siitä onkin fiiliksissä, että ihmiset elää mukana menestyksessä… Ei ikinä ole tullut mitään negatiivista, mutta jossain arkisissa hetkissä… Että vaikka kun punttisalilla kesken treenin tullaan hypettämään, niin en ikinä haluaisi sanoa, että nyt vähän huono hetki – jutellaanko puolen tunnin päästä. Tai kun kiireessä väsyneenä huonon päivän jälkeen menee räjähtäneen näköisenä maitokauppaan, niin sieltä joku hyökkää hyllyjen välistä, että sie oot se Matti. Kun niissä hetkissä tajuaa sen toistuvasti, että niin, ihmiset tunnistaa minut. En pidä niitä negatiivisina, mutta Korean jälkeen on joutunut keskittymään siihen asiaan, että joka hetkessä on oltava valmis juttelemaan ihmisten kanssa ja käymään läpi niitä fiiliksiä, mitä he ovat menestyksestäni saaneet. En missään nimessä sano, että se olis negatiivista eikä se ole samanlaista kuin joillain muilla, että pitäisi paparazzeja juosta karkuun, mutta on se silti huomattavaa.
On se iso juttu silti. Missä vaiheessa Team Unicorns tuli mukaan?
– Koreaa ennen laitettiin tiimi yhteen Bibian Mentelin kanssa. Hän kysyi, voisiko päästä treenaamaan meidän kanssa. Mikko ja Bibian oli vanhoja tuttuja ISF:n ajoilta, mitä ei nykynuoret varmaan tiedäkään. Sitä maailmancupia olivat kiertäneet, ja Bibian halusi jotain uutta tekemiseensä. Laitettiin hynttyyt yhteet, ja Korean jälkeen Bibian lopetti uransa. Mietittiin Mikon kanssa, ettei ihan kaksistaan huvittaisi kiertää. Ensin Kanadasta Alex Massie eli Bubz kyseli privatiimiin paikkaa, ja sitten vielä Australiasta tuli Mikolle puhelua, niin sieltä aussipojat hyppäsivät mukaan. Ben Tudhope, Sean Pollard ja Simon Patmore tuli mukaan, ja sormia napsauttamalla meillä olikin aika iso tiimi. Siitä muodostui Team Unicorns, missä aluksi kööriä oli aika paljon. 2019 keväällä oli Pyhän MM-kisat tulossa, ja Korean menestyksen flow-tila kasvatti vain nälkää, että nyt tämä lähtee ja vettä vaan poljetaan myllyyn. Huomasin kuitenkin jo kesällä sen faktan, kuinka kuormittavaa menestys on. Piti juosta kaikenlaisissa tapahtumissa ja yhteistyökumppaneiden jutuissa ja aina pitää olla valmis juttelemaan. Huomasin, että pientä väsymistä alkoi tulla ja tarvetta lepäämiselle, mutta nälkää riitti. Hyvinhän se kausi lähtikin liikkeelle. Tuli onnistumisia, mutta se kyykähti hitosti vuodenvaihteen jälkeen Kanadassa. Oli maailmancupin aika, ja pari viikkoa aikaisemmin matkustettiin Ontarion lähelle mistä Bubz on kotoisin. Siellä oli tarkoitus pitää treenileiriä ennen kisoja. En ollut juurikaan saanut tai osannut ottaa lepohetkeä ja sanoa ei joihinkin asioihin. Menestyminen tuo mahdollisuuksia, mutta sen myötä tunteja ei vuorokauteen lisää tule. Juoksin ja halusinkin juosta tapahtumissa ja kuvauksissa ja missä ikinä, niin se lisäsi piilokuormaa mikä näkyi tekemisessä. Juuri ennen Kanadaa olin ehtinyt käydä uuden vuoden ja sen välissä jo kerran Koreassa ja kerran Kiinassa, ja sieltä lennettiin suoraan yhden päivän pompulla Kanadaan. Tuntui, että istuin enemmän lentokoneessa kuin maan kamaralla. Kanadassa kroppa sanoi, että nyt levätään. Mulla nousi 40 asteen kuume, ja olin seitsemän päivää kuumehoureissa sängyssä. Tuollaisesta taudista kestää hetken palautuakin, niin siinä se reissu meni: lensin Kanadaan makaamaan sängyssä. Ei treenaamisesta tai kisaamisesta tullut mitään. Kun tervehdyin, niin hyppäsin suoraan koneeseen ja lensin kotiin. Silloin Ventin ja kaikkien muidenkin kanssa sovittiin, että nyt otetaan happea, koska on isot kotikisat tulossa ja startataan seuraavan kerran siellä. Itse olin samaa mieltä, mutta kun pääsin Kanadasta kotiin ja tervehdyttiin niin lasku alkoi maistua. Vaikka asia oli jo sovittukin, että Pyhällä seuraavan kerran lasken, niin kun oli hyvä fiilis niin päätin ottaa yhden startin Espanjassa. Muu tiimi oli sinne menossa ja koin jostain syystä, että startteja on ennen kotikisaa saatava. La Molinaan lähdettiin, ja Ventti ja moni muu kysyi, että oletko aivan varma. Siinä vaiheessa itsepäisenä sanoin, että olen ja tarvitsen tätä. Se oli kaikin puolin sikahuono kisa. Lunta oli vähän, rata oli huonoi ja järjestelyt olivat huonot. Keli meni niin lämpöiseksi, että kisa olisi pitänyt perua. Se oli enemmän surffausta kuin lumilautailua. Puoleen sääreen oli loskaa, ja se koitui mun kohtaloksi. Olisin voinut nostaa käden ylös ja sanoa, että en laske, mutta tästä tuli sitten oppimishetki. Silloin päätin, että jos täällä portit lasketaan niin minä kisaan. Nose upposi täydessä vauhdissa, ja olkapää edellä upposin sohjoon, mikä antoi lisää vääntömomenttia vammaan. Olkapää meni niin paskaksi kuin olla voi. AC-nivelen luksaatio tuli, ja kaikki siteet mitkä pitävät olkapäätä paikallaan repeytyivät. Semmoinen MM-kisoihin valmistava startti tuli tehtyä. Jotenkin vielä kivuissa ja adrenaliinissa olin sitä mieltä, että teipillä kasaan ja särkylääkettä naamaan ja sillä kotikisoihin pääsee. Mutta kun pääsin Helsingissä luottokirurgi Heliön Harri katsoi kuvat ja sanoi vastaanotolla, ettet paljon enemmän rikki olisi tätä saanut. Vielä siinäkin vaiheessa kysyin, että eikö ole mitään mahdollisuutta laittaa teippiä tai särkylääkettä tai mitä ikinä. Tuli suora tuomio, ettei todellakaan vaan huomenna mennään leikkauspöydälle. Se oli kova isku siinä kohtaa. Koti-MM-kisat jäi sitten laskematta tuommoisen tyhmän virheen takia kisassa mikä ei merkannut yhtään mitään. Toki lumilautailu ja crossi ovat lajeja missä sattuu ja tapahtuu vaikka kuinka menisi oikein, mutta silti se oli iso pala purtavaksi, että tämmöinen ainutlaatuinen tilanne jää välistä hölmön valinnan takia. Se on ollut urallani kovin paikka. Jouduin vähän hammasta puremaan, että perhana olisi voinut toisin mennä.
Siellä olit sitten Pyhällä enemmän maskotin roolissa.
– Kyllä. Olihan se iso juttu, että Pyhälle saatiin kisat. Pyhä on ollut mun uralla se paikka, mikä on ollut suuressa roolissa: treeniolosuhteena ja hiihtpokeskuksena. Se olisi ollut itselle iso juttu päästä siellä starttaamaan. Kun katsoi kisoja radan varresta, niin oli se suolaa haavoihin. Katsoin rataa, että se taas olisi sopinut itselle hyvin ja varmasti olisin vetänyt lujempaa kuin muut. Se oli kasvattava kokemus, että kun teet virheen niin siitä koituu tällaisia juttuja. Se oli Sotshin kaltainen kokemus. Pitää ehkä meittiä ennen kuin menee päättömänä kanana paikkoihin. Oli silti äärettömän hienoa nähdä millainen tapahtuma sinne saatiin, mutta oli se veitsenä haavassa siinä kohtaa. Olisi ollut hienoa laskea MM-kisat kotiyleisön edessä.
Vuosi jatkui, ja flow-tilaa oli aiemmin niin nyt vastoinkäymisiä tuli vastaan roppakaupalla. Jälleen Pyhä osoittautui sulle merkittäväksi paikaksi, mutta ei ehkä ihan niin kuin olit ajatellut. Syksyllä tapahtui melkoisen kova juttu.
– Se oli uskomaton juttu. Just kuten sanoit, niin Pyhä on ollut tosi suuressa roolissa kaikkien asioiden kanssa. Siellä on koettu suuria ilon mutta myös surun hetkiä ja kaikkea siltä väliltä. Pyhän maailmancupiin oltiin valmistautumassa, niin valmentaja Wendelinille tuli äkillinen sairaskohtaus, joka vei Mikon pilven reunalle uusille putskumäille. Se oli traaginen juttu itselle siinä kohtaa, ja vieläkin, mutta kyllä se kosketti koko paralumilautailun maailmaa. Mikko oli iso henkilö kaikessa roolissa. Vei lajia kovasti eteenpäin, niin kyllä se kosketti vahvasti koko jengiä. Se oli traaginen tapaus, mutta mitä olen tapahtumaa vuosien varrella analysoinut, niin Mikon kuolema toi meidän tiimiä tosi tiukasti yhteen. Kun noinkin isosta asiasta selvittiin yhdessä yli ja saimme pidettyä paketin kasassa, niin se sitoi meidän tiimiä toisiimme. Oli se minun uran kaikkein vaikein kohta, kun Mikko lähti. Miten tästä eteenpäin noustaan, miten tämä yhtään käännetään niin että homma jatkuu? Se on ollut se vaikein paikka.
Miten sen sitten käänsi?
– Kyllä se oli se tiimi. Me yhdessä olimme tukipilareita toisillemme. Päätimme, että viemme eteenpäin ja itsellekin tuli se fiilis alitajunnasta, että jos nyt pistäisin hanskat tiskiin, niin coach Wendelin vetäisi ison herneen nenään. Niin paljon tässä on hommia tehty ja ratoja lapioitu. Hänkin on kolmenkympin pakkasessa yksin yöllä lapiota heiluttanut yksin, että mulla on paras treeniolosuhde. Jos nyt heittäisin hanskat tiskiin, niin kyllä Wendelin hermostuisi. Sillä yhteisen tiimin voimalla sen sai käännettyä ja homma jatkui.
Se olikin nähtävissä, että yhteishenki oli jotain ainutlaatuista. Perin (Sundqvist) johdolla resepti jälleen löytyi.
– Kyllä. Mikon kuoleman jälkeen toki maailmakin asetti omat haasteensa, kun korona löi päälle, mutta se tuli itsellekin oikeaan kohtaan. Homma pysähtyi ja sain käydä itsekin läpi asiaa. Se antoi aikalisän saada selvitettyä tiimikuviot ja luotua ympäristö uudelleen. Korona-aika antoi aikaa siihen. Sitten kun saatiin hommat kasaan ja sain Haukkalan Juhankin kosiskeltua messiin. Juha oli Koreassa voitelemassa ja tiesin, että Juha tuo joukkueeseen paljon muutakin kuin lautahuoltoa. Siitä tuli luottoa, että on meillä on spessu juttu käynnissä ja pitää kovaa leveliä yllä. Ei sillä, että liekki olisi hiipunut, mutta siinä se roihahti lisää. Tiesin, että tästä nyt selvitään ja tämä käännetään voimavaraksi.
Kuten jo puhuttiinkin, niin sitten teille syntyi lapsi ja se toi uusia ajatuksia, Pekingistä tuli voitto ja hopea ja ajatukset alkoivat muodostua siten, että tämä olisi tässä. Millaista työtä luopuminen on ollut?
– Voi ainakin sanoa, että mitään ei ole jäänyt hampaan koloon. Sen takia halusinkin tämän kevätajan miettiä sitä asiaa. Vaikka Pekingissä omat ajatukset lopettamisesta olikin, niin halusin jättää sen mietintäajan, että jos tulee vastaan jotain mitä vielä haluaisi lasku-uralla tehdä. Nyt on kuitenkin rauhallinen olo lopettamisesta. Ainut mikä silloin heti Korean jälkeen oli isona haaveena, että olisi päässyt starttaamaan vammattomien maailmancupissa, mutta loukkaantumiset ja haasteet ja muut sen unelman vesittivät. Tiesin toki sitä sanoessanikin, että se oli aika extreme haave. Edelleen tunnen, että se olisi jossain kohtaa ollut mahdollistakin ja FIS-pisteitä mulla oli sen verran, että olisin voinut lähteä koittamaan, mutta halusin myös olla kilpailukykyinen enkä vain lähteä koittamaan. Se on ainut mikä on jossain määrin jäänyt hampaankoloon – ei kuitenkaan isosti. Muuten omasta urasta on tosi valmis olo. Paralumilautailun puolella olen voittanut kaiken ja saanut kokea isoja onnistumisia ja pettymyksiä ja kaikkea siltä väliltä. Oma matka on kilpauran puolella nyt valmis. Nyt saa seuraava sukupolvi hypätä esiin ja ryhtyä rikkomaan ennätyksiä.
Olet varmasti tarkasti analysoinut, niin mitä tulet kaipaamaan tästä elämäntyylistä?
– Siis ammattiurheilijan arkihan on äärettömän hienoa. Varsinkin kun puhutaan flow-vuosista, niin se oli mahtava fiilis. Tekemisen nälkä oli kova ja oli mahdollisuus vain treenata ja tehdä kaikkensa sen eteen mitä rakastaa kaikkein eniten. Joka ikinen päivä on nälkää tehdä ja on fiiliksissä, että saa lähteä punttisalille hikoilemaan ja kehittymään, ja lajikaudella ulosmittaamaan kaikkea sitä fysiikkatreeniä mitä on kesällä tehnyt. Kun tuntee sen kehityksen ja homma kulkee ja joka päivä on tavoite olla parempi lumilautailijana ja urheilijana ja ihmisenäkin. Kun sulle mahdollistetaan vain ja ainoastaan, että teet omaa intohimoa ja ympärillä on tiimi, joka tukee sinua sen asian tekemisessä. Se on sellainen fiilis, mitä en usko, että mistään muualta löytää. En sano, että sitä tulee kaipaamaan, mutta sitä tulee fiilistelemään, että sellainen mahdollisuus on elämässä ollut. Elämä menee eteenpäin ja muutoksia tulee ja haluankin ajatella muutakin kuin itseäni, hehheh. Lumilautailu ja treenaaminen toki kiinnostavat edelleen, mutta se tunne kun aamulla herää ja on mahdollisuus olla ammattilumilautailija ja ammattiurheilija. Niitä hetkiä fiilistelen eniten. Ja toki sitä, että on saanut matkustaa ympäri maailmaa ja nähdä erilaisia siistejä laskupaikkoja ja maita. Ja mikä ei ikinä lähde pois, että on saanut tavata ympäri maailman uskomattoman määrän ihmisiä, joista on tullut tärkeitä ystäviä. Se on kaikista suurin palkinto tästä urasta. Ne ihmiset ja ne hetket, mitä yhdessä ollaan saatu kokea.
Se on todella ainutlaatuinen porukka. Ei sellaista fiilistä ole päässyt missään seuraamaan kuin mitä paralumilautailussa on. Tiedät ihmisiä, jotka ovat aiemmin jääneet kisahommista pois. Pysyvätkö he silti yhteisössä mukana?
– Osa enemmän ja osa vähemmän. Varmasti itsellenikin niin käy, ja joka lajissa on fakta, että maailmancup-yhteisön karavaani kulkee paikasta toiseen ja ihmiset yhdessä matkustaa – se on tiivis. Jossain määrin kaikille käy niin ja osa omasta tahdosta ottaa ilmaa väliin, mutta väkisinkin rooli muuttuu eikä enää niin tiivistä ole. Kyllä nuo entiset urheilijatkin jollain tavalla ovat messissä säilyneet ja niitä muistetaan. Jos kisoihin tulee seuraamaan vanhoja urheilijoita, niin kyllä heidät muistetaan ja ilolla otetaan vastaan. Toivottavasti niin käy jatkossakin. Itselläni tulevaisuuden suunnitelmien osalta ei ole mitään konkreettista sanoa, mutta vaikka oma kisaliivi naulakkoon jää, ei lumilautailu silti lopu. Rakkaus lumilautailua ja crossia kohtaan säilyy vahvana, ja on halu on toive, että jollain tavalla voisi olla mukana viemässä lajia seuraavalle asteelle. Mikä oma rooli ikinä tulee olemaankaan, niin sen aika näyttää, mutta tahtoa on.
Toivotaan, että löytyy. Pitkään on rupateltu ja varmasti vielä riittäisi vaikka mitä. Mitä sulla itsellä on loppuun sanottavana?
– Kokonaisuutena on ollut semmoinen äärettömän tunteikas ja iso matka tämä mun urheilu-ura. Kaikkia tahoja jotka tämän ovat mahdollistaneet, ja isona osana siinä Lumilautaliitto mahdollistamassa ja kehittämässä. Se ennakkoluuloton ja avoin suhtautuminen vammaisurheilua ja minua kohtaan – siitä haluan kaikkia työntekijöitä ja Liiton yhteistyökumppaneita kiittää. Se ei ole itsestäänselvyys. Hieno matka on tässä ja toivotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen avautuu. Toivottavasti keksitään jotain äärettömän hienoa juttua tästä eteenpäin.
Kyllä vain. Kiitos juttutuokiosta. Haluatko kiitoksia jakaa loppuun?
– Kiitos kaikki yhteistyökumppanit ja tukijat vuosien varrella: Toyota Finland, Battery Energy Drink, Renta, Pyhätunturi, Rukatunturi, Sweet Protection, Apex Snowboards, Nitro Snowboards, Pyörävarikko, Trek Bikes Finland, Gloryfy, Santasport/ Lapin urheiluopisto, Urheiluopistosäätiö/ Team Pajulahti, Imatran kaupunki, Paralympiakomitea & Olympiakomitea, Lumilautaliitto ja kaikki maajoukkueet 2014 – 2022, Ruka-Vuokatti urheiluakatemia, Kuusamon liikuntakeskus, Urhea, Taitoc taitovalmennus, Comeback Center Rovaniemi, Somatic studio Helsinki, Helsinki Core trainers, Vetosali, Lauttasaaren liikuntakeskus.
– Ihmiset: Mikko Wendelin, Team Unicorns: Ben Tudhope, Alex Massie, Pär Sundqvist, Juha Haukkala + kaikki fysiot ja hierojat matkan varrelta. Manitseerit: Satu Järvelä & Noora Vihervaara. Kaikki koutsit matkan varrelta: Olli Cajan, Hanna Leveelahti, Juha Guttorm, Terhi Lehtoviita. Ystävät linssin toisella puolen: Janne Tanskanen, Jarkko Relander, Harri Tarvainen. Lääkäri joka on parsinut minut kasaan kerta toisensa jälkeen: Harri Heliö. Proteesiteknikot joiden työn ansiosta urheilu tällä tasolla ja ylipäätään liikkuminen arjessa on mahdollista: Peter Kaske, Hermanni Jäntti, Pekka Keski-Orvola + kaikki muut myötävaikuttaneet proteesitekniikan ammattilaiset.
– Krossijoukkue: Anton Lindfors, Jussi Taka, Elias Koivumaa. Antti Rikkilä & Pyhän väki, kiitos maailmanluokan treeni- ja kilpailuolosuhteista. Ruka Park Crew ja Rukan Lumilautailijat. Kimmo Mustonen, Mika Andersson, Jusu Toivonen, Tiina Lindström.
– Kiitos kaikki ystävät jotka olette aina läsnä, riippumatta lokaatiosta tai kellonajasta… tiedätte ketä olette! <3
– Viimeisimpänä tärkein tiimi, suurimmat fanit ja vankkumaton tukipilari, mun perhe: Äiti Ja Iskä
Ronja Rajala, Tatu & valkoinen susi Pancho.
Siskoni Anni, Juho, Elsi, Alpo ja Alma Antikainen
– Kiitos kaikille mun uraa seuranneille ja myötäeläneille. On ollut älyttömän hienoa ja etuoikeutettua kiertää maailmaa ristiin rastiin kilpaillen kun tietää että on valtavan hieno joukko tsemppaamassa ja fiilistelemässä suorituksia niin hyvinä kun huonoina hetkinä. Iso kiitos siis kaikille faneille! <3
Rakkaudella, Matti.
