Vaikka minulla on hiihdonopettajan uniformu päälläni, pyrin sulkemaan silmäni – ja korvani – maallikko-opettajien touhuilta. Toisinaan on kuitenkin pakko puuttua.
Viime talvena erehdyin neuvomaan erästä vaaria, joka kunnianhimonsa ajamana vaaransi lapsenlapsensa turvallisuuden. Vaari vei alle kouluikäisen pojan yhä uudelleen jyrkimmän lastenmäen päälle, työnsi vauhtia ja huuteli Auraa, auraa! ja Käänny! komentoja.
Kauhusta kankea lapsi syöksyi suoraan alaspäin. Kaatui. Räpiköi ylös ja jatkoi hoippuvaa menoaan. Kaatui.
Lapsella ei ollut mitään hajua, miten jarrutetaan tai miten käännytään. Rinne oli aivan liian vaikea. Vaarin ohjeet eivät sisältäneet yhtään lapselle ymmärrettävää ohjetta – eikä äänessä kuultava turhautuminen ja viha varsinaisesti edesauttaneet oppimista.
Tilanne näytti siltä, että pian lapsi joko loukkaa itsensä, jonkun muun laskijan tai lapsi saa vaarin kädestä.
Ehdotin vaarille viereiseen, helpompaan rinteeseen siirtymistä. Kerroin, että rinne on lapselle vaarallinen.
Mies tietenkin suuttui ja oli sitä mieltä, että minä en tiedä hiihdonopettamisesta mitään. No, parempi, että viha purkautui minun, eikä lapsipolon niskaan. Onneksi paikalla oli myös mummo, joka sai vaarin lopulta järkiinsä ja he siirtyivät toiseen rinteeseen.
Sättiminen ei edistä oppimista
Kunnianhimon ajamia vanhempia näkee rinteessä silloin tällöin ”opetushommissa”. Minun käy sääliksi heidän lapsiaan. Miksi lapsen täytyy tuottaa heille kunniaa?
Lapselle tilanne on vaikea. Tietenkin lapsi haluaa tehdä vanhempansa tyytyväisiksi. Mutta jos lapsi viedään liian vaikeaan tilanteeseen, eikä hänelle anneta minkäänlaisia välineitä siitä selviämiseen, niin eihän lapsi pysty täyttämään odotuksia.
Mahdottomat vaatimukset, epäselvät ohjeet, sättiminen, käskeminen ja suuttuminen estävät oppimista. Lapsi voi mennä täysin lukkoon vaatimusten ja epämiellyttävien tunteiden takia.
Pahimpia ovat tilanteet, kun opettava aikuinen vie lapsen liian vaativaan rinteeseen. Lapsi voi loukata itsensä tai törmätä toiseen laskijaan ja vahingoittaa häntä.
Kunnianhimoisen isän urhea tytär
Eräs kollega kertoi oppilaastaan, jolle hänen isänsä osti useamman hiihtokoulutunnin. Viimeisellä tunnilla tyttö oli tavallistakin vaisumpi, eikä laskemisesta meinannut tulla mitään. Tyttö pidätteli itkua ja opettajan kysyessä mikä on, kävi ilmi, että hänen polvensa oli ollut kipeä koko talven. Nyt siihen sattui todella paljon.
Opettaja ehdotti tunnin keskeyttämistä, mutta tyttö ei uskaltanut – koska isä halusi hänen oppivan laskemaan paremmin.
Kun opettaja palautti tytön tunnin jälkeen isälleen ja kertoi kivusta, isä raivostui. Vika oli tietenkin opettajassa. Eikä tytön polvi hänen mielestään ollut kipeä.
Ei kehittynyt lapsi tässäkään tapauksessa. Toisen ihmisen kunnianhimo harvoin edistää yksilön oppimista. Varsinkaan, jos lapsella ei anneta aitoa mahdollisuutta oppia.
Kirjoittaja Teija Uurinmäki on Levin hiihdonopettaja ja vapaa toimittaja.
Pysy ajan tasalla alamäkimaailman tapahtumista, tilaa Ski.fi-uutiskirje!
