Hissipyöräily ja siihen liittyvät kilpailulajit (MTB-enduro ja downhill) mielletään herkästi hurjapäisten miesten lajeiksi. Sosiaalisesta mediasta sen käsityksen herkästi saakin, kun julkaisuihin valitaan vain ne näyttävimmät kuvat hurjista juurakoista ja isoista hypyistä. Laji on kuitenkin suurimmaksi osaksi ihan tavallisten polkujen ajelua omaan tahtiin.
Naisille maastossa ajaminen ja pyörän kanssa temppuilu on useimmiten vieraampaa kuin miehille. Monet miehet ovat jo pikkupoikana opetelleet keulimaan pyörällä ja rymistelleet kaikki kotiseudun metsäpolut, kun taas useimmille naisille kaikki hiekkatietä epätasaisempi alusta on täysin uutta.
Toisaalta tämä antaa mahdollisuuden opetella ajotekniikkaa jo heti alusta asti oikein, kunhan aloittaa maltillisesti. Itseään voi haastaa sopivasti, mutta olla myös itselleen armollinen: ei ole mikään kiire vaikeammille reiteille, vaan varmuutta omaan ajoon kannattaa hakea helpommilta reiteiltä, jotta saavuttaa tietyn rentoustason ja luoton itseensä sekä pyörään.
”Mörkö päivässä” on hyvä motto, eli jos yhden jännittävän kohdan tai uuden jutun oppii, niin onnittelee itseään siitä ja jättää muut haasteet seuraavaan kertaan. Tottakai kokemuksen, taitojen ja uskalluksen kasvaessa uudet haasteet kiinnostavat, mikä onkin lajissa ehdottomasti parasta – aina voi haastaa itseään juuri niin paljon kuin haluaa!
Alamäki vie mennessään
Itse päädyin pyöräilyn pariin työmatkapyöräilyn kautta ja innostuin pitkistä lenkeistä maantiepyörällä. Ensimmäinen maastopyörä tulikin taloon ajatuksella ”huonomman kelin hiekkatiepyöräilyä”, kunnes uskaltauduin kokeilemaan metsäpolkuja.
Hyvin nopeasti pyörä tuli päivitettyä täysjousitettuun maastopyörään lajin viedessä mennessään ja kippurasarvisen maantiepyörän jäädessä yhä useammin vain varastontäytteeksi.
Pyöräilykaverin yllytyksestä lähdin kokeilemaan hissipyöräilyä ensin vuokravarusteilla. Sain heti opastusta lajiin paikallisen seuran aktiiveilta: lajin harrastajien ystävällisyys ja innostus opastaa ensikertalaisia teki vaikutuksen ja tunsin oloni tervetulleeksi, vaikka reitit ja hissinkäyttö jännittikin valtavasti.
Pari viikkoa ensimmäisestä kokeilusta ja pyörätalliin oli muuttanut käytettynä ostettu täysverinen alamäkipyörä! Viime vuosien aikana olen ajautunut entistä syvemmälle skeneen ja viime vuodesta lähtien olen toiminut Funduro Cup:n päätirehtöörinä.
Ilahduttavan moni bike park panostaa aloittelijaystävällisyyteen rakentamalla helppoja reittejä, järjestämällä kursseja ja tarjoamalla vuokrapyöriä sekä suojavarusteita. Myös reittimerkintöihin on kiinnitetty huomiota, mikä on etenkin aloitteleville harrastajille tärkeää – näin ei eksy vahingossa liian haastaville reiteille. Värikoodaus noudattaa laskettelurinteistä tuttua kaavaa: kun alkuun valitsee vihreitä ja sinisiä reittejä (ja tutustuu reitteihin maltilla), ei tarvitse pelätä yllättäviä tilanteita.
Hissin käyttö pyörällä tuntuu kaikista aluksi jännittävältä, mutta aina voi pyytää apua ja neuvoja keskuksen työntekijöiltä. Muutaman ensimmäisen nousun jälkeen hissin kyydissä pystyy jo rentoutumaan ja levähtämään laskujen välissä.
Helpoin tapa tutustua lajiin on osallistua kurssille, jossa ohjaajat opastavat ajotekniikassa, reittivalinnoissa sekä pyörän säädöissä (lue myös: FMBIA on osaavan bike park -ohjauksen tae.
Lajin naisten keskuudessa on poikkeuksellisen hyvä henki! Tuttuja ja tuntemattomiakin ajokavereita autetaan, tsempataan ja iloitaan toisten onnistumisista. Tämä näkyy tavallisina ajopäivinä bike parkeissa, mutta erityisesti kilpailuissa ja muissa tapahtumissa. Mikäli tapahtumat ja uusiin ajokavereihin tutustuminen kiinnostaa, kannattaa ensimmäisiksi tapahtumiksi harkita esimerkiksi Funduro Cup -tapahtumia tai Puss Camp -ajoleiriä.
Pysy ajan tasalla alamäkimaailman tapahtumista, tilaa Ski.fi-uutiskirje!
